Leipäjono kiemurtelee Helsingissä, Joensuussa, Jyväskylässä, Tampereella. . . Seurakunnat ja järjestöt jakavat ruokaa, koska köyhyydessä eläviä halutaan auttaa. Mutta miksi nälkäisiä ihmisiä seisotetaan jonoissa sateesta tai pakkasesta välittämättä?
Jokaisessa kaupungissa ja kunnassa on tiloja, joissa ruuanjakelun voisi järjestää inhimillisesti. Kirkot, seurakuntasalit, urheiluhallit, tanssisalit ja oppilaitokset voisivat avata ovensa ja tarjota lämpimän tilan ruokaa tarvitseville. Monet näistä paikoista ovat tyhjillään useita tunteja päivässä.
Urheiluhallin katsomoon tai kirkon penkkiin voisi tulla hyvissä ajoin istumaan ja lämmittelemään, odottelemaan. Tulija voisi nauttia kupillisen hyvää kahvia tai kuumaa kaakaota, rupatella vieruskaverin kanssa ja mahdollisesti kuunnella musiikkia. Penkkirivi kerrallaan kutsuttaisiin hakemaan ruokakasseja. Sisätiloihin voisi jäädä vielä oman vuoron jälkeenkin. Kiirettä ei olisi.
Kaikilla on oikeus ruokaan. Huomisen Suomessa ei toivottavasti ole ruokajonoja, vaan paikalliset yhdistykset ja seurakunnat järjestävät osallistavaa ja yhteisöllistä toimintaa yhdessä ruoka-apua tarvitsevien kanssa.
Suomi on mukana YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 -ohjelmassa, jonka tarkoituksena on taata tulevien sukupolvien mahdollisuudet hyvään elämään. Yhtenä tavoitteena on nälän poistaminen. Tavoitteen saavuttaminen vaatii huono-osaisuuden vähentämistä esimerkiksi jalkautuvan sosiaalityön, velkaneuvonnan, työttömien terveystarkastusten, palvelu- ja työllisyysohjauksen, työttömien uudelleenkoulutuksen ja perusturvan parannuksilla.
Hyvään elämään johtavia muutoksia odotellessa voisimme purkaa ruokajonot ja kutsua ihmiset lämpimiin sisätiloihin.
Asta Juntunen, järjestöpäällikkö
asta.juntunen@sininauha.fi
@AstaJuntunen
Kirjoitus on julkaistu myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 17.11. 2017
Kuva: Oona Loman