Sosiaalipedagogisen seuran palkitsema Saija Pellikka: ”Asunnottomuus ei tarkoita arvottomuutta.”

Suomen sosiaalipedagogisen seuran vuoden opinnäytetyöpalkinnon saanut Saija Pellikka pitää asunnottomien puolta. Asunnottomuus ei vie ihmisarvoa eikä oikeuksia osallistua ja vaikuttaa sekä omaan elämäänsä että yhteiskuntaan, Pellikka muistuttaa.

Mäkelänkadulla autot rymistelevät kovaa vauhtia ohitse ja tuuli nostattaa kuivia lehtiä lentoon. Päiväkeskus Illusian värikkäillä palloilla kuvioitu ovi käy taajaan ja kahvikuppien ääreltä huikkaillaan huomenia.

Päiväkeskus Illusia on asunnottomille ja päihde- ja mielenterveysongelmaisille suunnattu matalan kynnyksen kohtaamispaikka, jossa saa paitsi hetken hengähtää, myös hoitaa elämän tärkeitä asioita: syödä, peseytyä, pestä vaatteita, lukea lehtiä ja hoitaa asioita netissä.

Illusian päiväkeskuksen vastaava ohjaaja Saija Pellikka on paikalla lähes aina. Hän jos kuka tietää hyvin, miltä helsinkiläinen asunnottomuus näyttää.

”Illusiassa käy kaikenlaisia ihmisiä. Ikähaarukka on oikeastaan ihan kaikkea 18 ja 70 ikävuoden välillä.”

Kävijöistä monilla on päihde- ja mielenterveysongelmia, mutta kaikilla ei. Toiset asuvat kadulla, toiset yöpyvät kavereiden nurkissa ja jotkut majoittuvat kaupungin seurakunnan ja kolmansien sektorin toimijoiden hätämajoituksissa. On kantasuomalaisia ja maahanmuuttajataustaisia.

“Meillä saa olla oma itsensä, ei tarvitse esittää mitään”

Päiväkeskus on auki arkisin aamusta iltapäivään.

”Tänne tullaan suihkuun, pesemään vaatteita, syömään ja hoitamaan asioita. Täällä myös ladataan akkuja, erityisesti talvisin meidän sohvilla nukutaan syvää unta.”

Valtaosa kävijöistä on Pellikalle hyvinkin tuttuja jo usean vuoden ajalta ja monet tarinat ja elämänvaiheet on kerrottu aamupuurolla tai päiväkahvien aikaan. Kertoa saa, jos haluaa, mutta Illusiassa voi asioida myös täysin anonyymina.

”Se tarkoittaa sitä, ettei meille tarvitse kertoa edes nimeään, jos ei halua. Ja sitä, että me ei kerrota kävijöistämme kenellekään kyselijälle mitään ilman lupaa. ”

Illusialla on asunnottomien keskuudessa hyvä maine. Siellä osaavat yleensä käyttäytyä hekin, jotka ovat saaneet muihin päiväkeskuksiin porttikieltoja.

”Se johtuu varmaan monestakin asiasta”, Saija Pellikka miettii. ”Meillä on selkeät säännöt, mutta toisaalta me ei niuhoteta turhasta.”

”Lisäksi kaikessa toiminnassa pyritään siihen, että meillä saa olla oma itsensä, ei tarvitse esittää mitään”, Pellikka lisää.

”Toisia pitää tietenkin kunnioittaa ja olla ihmisiksi, mutta lähtökohtaisesti meidän meininki on se, että jokainen on arvokas sellaisena kuin on. Ja jokaisella on oikeus vaikuttaa.”

Osallisuus kuuluu kaikille

Vaikutusmahdollisuuksista ja osallisuudesta Pellikalla onkin varsin kattava kokemus. Hän on työskennellyt alalla jo noin 20 vuotta ja on tehnyt töitä koko repertuaarilla: lastensuojelusta aikuissosiaalityöhön, niin vauvojen kuin vanhustenkin kanssa. Osallisuuden ja yhteisöllisyyden merkityksestä arkityössä tuli Pellikalle niin kiinnostava kysymys, että hän teki aiheesta myös ylemmän ammattikorkeakoulututkintonsa päättötyön.

”Tutkimustakin tein tavallaan asumispalveluyksikön asukkaiden kanssa yhdessä. Kokeilimme erilaisia päätöksentekomenetelmiä ja vaikuttamismuotoja. Pääpointtina oli se, että asukkaat saivat itse oikeuden päättää heitä koskevista asioista, ei ole mitään meistä ilman meitä”, Pellikka kuvailee.

”Ja pian he alkoivatkin itse organisoida toimintaansa ja tekemään asukasyhteisökokouksissa päätöksiä, ensin pienemmistä ja sitten vähän isommistakin asioista.”

Kyse oli isosta ajattelutavan muutoksesta.

”Sekä asukkaille, joista suurin osa oli koko elämänsä tottunut olemaan komentelun kohteena, että meille työntekijöille, joiden piti prosessin aikana luovuttaa valtaansa pois asukkaille.”

Projektista syntynyt opinnäytetyö palkittiin juuri Suomen sosiaalipedagogisen seuran vuoden opinnäytepalkinnolla. Se myönnetään vuosittain erityisen ansioituneelle sosiaalipedagogisesti painottuneelle amk- tai pro gradu –tutkinnolle. Pellikan tutkintoa Minäpystyvyydestä mepystyvyyteen - Yhteisöllisyyden mahdollisuus asumispalveluyksikössä luonnehdittiin merkittäväksi paitsi menetelmiltään myös loppupäätelmiltään. Yhteisöpedagogiksi kouluttautunut Pellikka suoritti ylemmän amk-tutkinnon työn ohessa Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Ja työn jälki näkyy Pellikan arjessa yhä joka päivä.

”Siinä me onnistuimme kyllä, että täällä kaikki kyllä nyt tuntevat erittäin hyvin omat oikeutensa ja mahdollisuutensa vaikuttaa. Siitä minuakin muistutetaan, jos en sitä itse muista”, Pellikka naurahtaa.

Asennelaji

Päiväkeskus Illusian kävijämäärät kasvavat jatkuvasti. Joskus päivät ovat levottomampia kuin toiset. Kaikille työskentely tämän tyyppisen asiakaskunnan kanssa ei sovi.

”Tämä työ on pitkälti asennelaji. Pitää olla oikeanlainen asenne sekä tätä työtä, että kävijöitä kohtaan. Tulee osata pitää kiinni rajoista, mutta toisaalta pitää olla avarakatseinen ja omata hyvää pelisilmää. On ymmärrettävä, että nämä ovat aikuisia ihmisiä, jotka päättävät itse elämästään.”

Huumorista on apua. Sääli tai murehtiminen ei auta.

”Jos työssä jaksaminen on kiinni asiakkaiden mahdollisesta kuntoutumisesta, palaa nopeasti loppuun. Voi pikemminkin ajatella, että onnistuessamme teemme asunnottomien elämästä jollain tavalla parempaa ja saamme kehiteltyä keinoja ja menetelmiä, joilla kohottaa heidän elämänsä laatua.”

Ne voivat olla yksinkertaisia asioita. Sohvalla saa nukkua, on paikka, jossa voi käydä suihkussa tai tavaroille on säilytyslokero, jonne saa talteen itselle tärkeitä asioita. Ei ole muita, on vain meitä: ei suotta arvostella tai tuomita.

“On ymmärrettävä, että nämä ovat aikuisia ihmisiä, jotka päättävät itse elämästään.”

”Nämä ihmiset ovat usein olleet koko elämänsä jollain tapaa silmätikkuja, jo koulussa ja myöhemmin laitoksissa. Ei komentelu tai käskyttäminen heihin pure. Reilu ja yhdenvertainen kohtaaminen ja kohtelu sen sijaan voi synnyttää paljon enemmän.”

Pellikka on asunnottomuuden ammattilainen, mutta sanoo, ettei asunnottomuuden ongelmaa voi yhdellä iskulla ratkaista.

”Pääosin kyse on yhteiskunnan arvovalinnoista eikä siitä, etteikö asuntoja olisi olemassa.”

Tuetun asumisen muodot ja pienehköt yksiköt olisivat päihde- ja mielenterveysongelmine kanssa kamppaileville paras ratkaisu.

”Yhteisössä on voimaa. Jos elämänhallinta heittelee, saa täällä tukea muista. Yksin asuessa on yksinäisyyden riski.”

Pellikalle heikompien puolustaminen on ollut aina verissä. Jo lapsena piti mennä väliin, jos epäoikeudenmukaisuuksia oli vaarassa tapahtua.

Mistä Saija Pellikka saa itse työhönsä voimaa?

”Tietenkin tällaiset kehitystyöt ovat hurjan tärkeitä, niistä saa paitsi lisää ammattitaitoa, myös virtaa”, Pellikka pohtii.

”Mutta sen lisäksi työn arjen pienistä onnistumista ja kohtaamisista. Hetkistä, kun ihmiset löytävät oman äänensä.”

 

Teksti ja kuva: Sininauhasäätiö/Sari Saaristo

Suomen sosiaalipedagogisen seuran vuoden opinnäytetyöpalkinnon saanut Saija Pellikka pitää asunnottomien puolta. Asunnottomuus ei vie ihmisarvoa eikä oikeuksia osallistua ja vaikuttaa sekä omaan elämäänsä että yhteiskuntaan, Pellikka muistuttaa.

Mäkelänkadulla autot rymistelevät kovaa vauhtia ohitse ja tuuli nostattaa kuivia lehtiä lentoon. Päiväkeskus Illusian värikkäillä palloilla kuvioitu ovi käy taajaan ja kahvikuppien ääreltä huikkaillaan huomenia." data-share-imageurl="">