Olen ollut Sininauhaliiton Päiväkeskus 2025 -hankkeessa töissä kolme kuukautta. Työssäni tuen Sininauhaliiton jäsenjärjestöjä päiväkeskustoiminnan kehittämisessä ja kiinnittämisessä osaksi tulevien hyvinvointialueiden palveluita. Olenkin jo päässyt tutustumaan noin parinkymmenen jäsenjärjestömme päiväkeskuksen toimintaan.
Päiväkeskuksia voidaan kutsua myös matalan kynnyksen kohtaamispaikoiksi tai olohuoneiksi. Keskuksessa on usein tarjolla edullinen ruoka, mahdollisuus vaihtaa kuulumisia, pelailla pelejä sekä erilaista ryhmätoimintaa. Ideana näissä paikoissa on, että toiminta on helposti saavutettavaa – eli siihen osallistumisen kynnys pitäisi olla matala. Toiminta on kaikille avointa, eikä lähetettä tai maksusitoumusta tarvita. Yksinkertaista vai mitä? Ei ehkä sittenkään.
Esteellisiä tiloja ja leimautumisen pelkoa
Kynnyksiä on ainakin kahdenlaisia. On fyysisiä esteitä: osa päiväkeskuskävijöistä liikkuu huonosti ja erilaisten apuvälineiden kanssa, eivätkä kaikki päiväkeskukset eivät ole esteettömiä. Haluan uskoa, että esteettömyyden tarve tiedostetaan yhä laajemmin ja jos tilan voisi valita tai kunnostaa rahasta riippumatta, esteetön tila kyllä tulisi valituksi. Monesti päiväkeskustoimintaa järjestetään niin pienellä budjetilla ja tila on mahdollisesti saatu edullisella vuokrasopimuksella kunnalta, ettei käytännön vaihtoehtoja ole. Kaikki eivät myöskään välttämättä halua päiväkeskusta naapuriinsa, mikä saattaa vaikeuttaa tilojen etsintää. Ihmisillä saattaa olla monenlaisia ennakkoluuloja päiväkeskustoimintaa kohtaan.
Päiväkeskuksessa käy monenlaisia ihmisiä. Kävijöitä yhdistäväksi tekijäksi voisi nimetä ulkopuolisuuden kokemuksen keskiluokkaisesta yhteiskunnasta, jonka asettamaan normiin kaikkea verrataan. Päihdetausta lienee suurimmalla osalla kävijöistä.
Yleisin syy tulla päiväkeskukseen saattaa silti olla yksinäisyys. Ihmisillä on tarve saada päiviinsä seuraa ja ohjelmaa.
Etenkin pienemmillä paikkakunnilla henkilökunnan ja kävijöiden kanssa käydyissä keskusteluissa on noussut esiin, että huomattavasti useampi voisi hyötyä päiväkeskuksen toiminnasta. Henkisen kynnyksen päiväkeskukseen tulemiseen muodostaa leimautumisen pelko.
Työntekijät kertovat, että ihmisillä saattaa olla osittain virheellisiäkin käsityksiä siitä, millaisia päiväkeskusten kävijät ovat. Tämän vuoksi he eivät välttämättä itse uskaltaudu käymään päiväkeskuksessa, sillä he eivät halua leimautua. Ajatus ”kahden kerroksen” väestä elää vahvana. Vastaavasti kynnys saapua päiväkeskukseen usein madaltuu, jos ihminen tulee ensikäynnille jonkun tuntemansa henkilön kanssa tai kuulee päiväkeskuksesta puskaradion kautta.
Eroon henkisistä esteistä
Ensimmäisellä kerralla kynnys astua päiväkeskukseen on varmasti korkein. Miten sitten voisimme madaltaa tuota kynnystä? Miten saavutetaan henkinen esteettömyys?
Ihminen on hyvin taipuvainen pohtimaan liikaakin, mitä muut hänestä ajattelevat. Keskimäärin ihmiset ovat kuitenkin kiinnostuneimpia itsestään ja omista asioistaan.
Kaikilla meistä on ollut varmasti jokin sosiaalinen tilanne, jossa olemme kokeneet nolanneemme itsemme totaalisesti. Jälkeenpäin muilta läsnäolijoilta kysyessä nämä eivät kuitenkaan välttämättä ole kiinnittäneet tähän ”totaaliseen nolaamiseen” edes mitään huomiota.
En halua vähätellä pienen paikkakunnan sosiaalisten paineiden ja pelisääntöjen merkitystä tai edes väittää helsinkiläisenä tuntevani niitä kovin hyvin. Sitä voimme kaikki kuitenkin kaikki pohtia, millaisia seurauksia näillä kahdella vaihtoehdolla on:
A) Työtön ja yksinäinen ihminen pysyttelee päivät kotonaan yksinään. Hän niin kutsutusti säilyttää kasvonsa, mutta on yksinäinen.
B) Työtön ja yksinäinen ihminen alkaa käydä päiväkeskuksessa. Hän tutustuu mahdollisesti uusiin ihmisiin ja päiviin tulee rytmiä ja ohjelmaa. Ehkä hän myös syö edullisen ja terveellisen lounaan päiväkeskuksessa sekä saa vielä ruokajaosta leipäpussin kotiin. Entiset tutut saattavat arvostella aikansa, luultavasti eniten selän takana.
Laaja kävijäkunta pienentää osallistumisen kynnystä
Päiväkeskukset ovat mahtavia ja monipuolisia paikkoja. Toivon ihmisten itsensä takia, että he yhä laajemmin löytäisivät tiensä päiväkeskukseen. On tärkeää, että henkisen esteettömyyden lisäksi myös fyysinen esteettömyys muistetaan ja sitä toteutetaan.
Mitä enemmän erilaisia ihmisiä päiväkeskuksissa käy, sitä pienemmäksi siellä käymisen stigma kutistuu.
Haluan uskoa, että kaikki me kuitenkin toivomme lähimmäisellemme lähtökohtaisesti parasta – että hän esimerkiksi menisi päiväkeskukseen ja saisi sisältöä päiviinsä sen sijaan, että jäisi leimautumisen pelossa kotiinsa vaipumaan syvempään epätoivoon.
