Kun puhelin putoaa mereen tai katoaa puolukkametsään, on kaikki hetken aivan toisin. Bussimatka pitää maksaa käteisellä, someen ei pääse ja sähköpostikin katoaa, jos kaikki palvelut ovat kaksivaiheisen tunnistautumisen takana. Pakkopysähdys avaa silmät näkemään, miten yhteiskunta on rakennettu digipalveluiden ja liittymäpaketillisen kuukausiveloitteisen kunnollisen kansalaisen tarpeisiin, kirjoittaa Tuomas Saloniemi.
Keskiluokkaiselle ja kokovartalolihavalle yrittäjämiehelle on säädynmukaista harrastaa purjehdusta. Niinpä harrastan. Eräänä sunnuntaina Vuosnaisista lähtiessä irrottelin köysiä laiturilla ja veneeseen astuessa puhelin muljahti mereen. Katastrofin laajuus alkoi valjeta pikkuhiljaa.
Olin jättänyt lompakon kotiin – iphonessahan on tietysti apple pay jolla pärjää. Pummin kaverilta satasen ja kyydin bussille ja lähdin kohti Turkua. Ensimmäiset merkit tulevasta olivat jo ilmassa- jouduin bussimatkan lukemaan kirjaa kuin joku psykopaatti, enkä kunnon ihmisten lailla pystynyt räpläämään kännykkää. Liput piti ostaa kuljettajalta käteisellä, ja normaalisti 9,90 euroa maksava Turku-Helsinki lippu olikin 29 euroa.
Viimein pääsin kotiin, avasin läppärin ja ajattelin rentoutuvani hetken somessa. En rentoutunut.
Facebook kysyi kaksivaiheisen tunnistautumisen koodia, koska olen kunnon ihminen ja ohjeiden mukaan asettanut jokaiseen käyttämääni palveluun kaksivaiheisen tunnistautumisen. Instagram? Sama homma. Sähköposti? Arvaat varmaan. Pankkitunnukset? Hah.
Mobiilivarmenne piti huolta, että yhden ainoan vahvaa tunnistautumista edellyttävän palvelun käyttö ei todellakaan ollut mahdollista. Se siitä koronarokotusajan aikaistamisesta. Ainoastaan Twitter toimi, ja siitä myöhemmin.
Seuraavana aamuna menin puhelinkauppaan ja ostin uuden puhelimen. Ostin lisäksi prepaid- liittymän ja soitin operaattorilleni tilatakseni uuden sim-kortin. Moi-mobiililla ei ole kivijalkakauppoja, joten kortti tulee postilla. Tämän jälkeen jonotin pankissa kaikkien eläkeläisten kanssa pankkitunnuksia. Ei minulla ole avainlukulistaa ollut vuosiin tallessa, ja pankkitunnusten puuttuminen kuumotti.
Mainitsinko jo että olen kunnollinen ihminen? Sen näkee esimerkiksi siitä, että minulla on tietysti jatkuva varmuuskopiointi päällä.
Otin uuden puhelimen käyttöön, palautin puhelimen täsmälleen siihen tilaan missä se oli katastrofipäivän aamuna, ja puhelin oli – yhtä hyödytön kuin paavin pallit.
Koska joka ainoa sovellus kyllä palautui oikein, ja kuten pitääkin, huomasivat uuden laitteen ja halusivat uudelleen autentikoitua. Lähettämällä tekstiviestin numerooni. Ja se SIM-kortti on edelleen siellä satama-altaassa.
Firman maksuliikenne, ei toimi. Yango, pivo, mobilepay, osuuspankki, VOI, Facebook, Google, kaikki mitä tarvitsen arjen pyörittämiseen olikin postissa makaavan sim-kortin varassa. Paitsi kännykässä, myös läppärillä. Jos et pääse kännykällä sisään on turha yrittää pöytäkoneeltakaan.
Yritin maksaa laskua. Ja vaikka minulla oli tunnuslukulista, osuuspankki lähetti tarvittavan tunnusluvun numeron… tekstiviestinä. Prepaidilla soittaminen on kallista. Koska postin priority-kirje seikkaili, piti soittaa postin palvelunumeroon.
Ilman omaa numeroa, omia palveluita ja pankkitunnuksia kaikki on todella kallista. Bussi- ja junaliput pitää ostaa automaatista tai kuljettajalta, noin kolminkertaiseen hintaan. Taksi pitää tilata Yangon sijaan Taksi Helsingistä. Kelaan ei edes pysty soittamaan.
Tämä puolentoista viikon digitaalinen exodus sai minut miettimään sitä, miten luotan liian paljon yhteen ainoaan laitteeseen. Osittain tämä on oma valintani, mutta vain osittain.
Viisi vuotta sitten puhelimen hajotessa tilanne oli eri. Silloin ei voinut soittaa, mutta muuta ei oikein tapahtunut. Tänään arkea on pakko hoitaa sähköisten palveluiden kautta.
Ok, palvelut on suunniteltu kaltaiselleni mukavan tasaiselle keski-ikäiselle digipalikoita ymmärtävälle hahmolle. Mutta entä jos en olisikaan sellainen? Entä jos puhelin hukkuisi säännöllisesti, entä jos minä en voisi maksuhäiriön takia kilpailuttaa uutta liittymää? Entä jos minä olisin säännöllisesti helvetin kalliin prepaidin varassa? Entä jos olisin sen verran vanha että en enää aivan pysy mukana siinä miten mobiilivarmenne aktivoidaan?
Sim-kortti tuli aikanaan postista, vaihdoin liittymän operaattorille, jolla on kivijalkakauppa, josta uuden saa heti ja elämä palautui uomiinsa.
Minulle tämä on mahdollista ja tämä oli vain kiusallinen pakkopysähdys digitaaliajan ulkopuolelle. Mutta se oli silmiä avaava kokemus siitä, miten koko yhteiskunta on entistä enemmän rakennettu paitsi digipalveluiden varaan, myös liittymäpaketillisen kuukausiveloitteisen kunnollisen kansalaisen tarpeisiin.
Tämä kehitys helpottaa minun arkeani mutta ymmärrän nyt, miten se samalla kohtelee huonosti niitä joiden elämä on syystä tai toisesta kaaosta tai jotka eivät syystä tai toisesta voi käyttää digiyhteiskuntaa sillä tavalla kuin sitä on ajateltu käytettävän. Silloin elämä on kallista ja hankalaa.
Ja se Twitter? Kuten sanoin, se oli ainoa sosiaalinen media joka toimi. Some-narkkarina päivän fiksit piti saada jostain. Twitter oli tässä mielessä sellainen huonekalulakka alkoholistille. Viimeinen pysäkki, vehnäleivän läpi suodatettua lasolia.
Kun sitä käytti viikon verran pelkästään, ymmärsi miten huonovointiseksi se tekee. Joten kun sain yhteydet päälle ja itseni linjoille, poistin twitterin. Että jotain hyötyä tästä kuitenkin oli.
Artikkeli julkaistu myös Verde-lehdessä 27.8.2021
