”Lapsuuteni oli päihteiden ja väkivallan täyteinen. Kun olin 5-6 vuoden ikäinen, mummoni muutti meille Nilsiästä, ettemme me lapset olisi joutuneet huostaan.
13-vuotiaana äitini antoi minulle amfetamiinia. Käytin aineita 19-vuotiaaksi saakka. Sitten sain yliannostuksesta sydänpysähdyksen.
Siirryin sairaalasta kuntoutukseen. Siellä tapasin lapseni isän. Homma meni taas huumeiden vetämiseksi ja lensimme sieltä ulos. Tulin miltei heti raskaaksi.
Oman lapsuuteni takia päätin, että lapsen ei ikinä tarvitse nähdä päihteidenkäyttöä.
Lopetin kaiken, tupakanpoltonkin. Sairaalassa sanottiin, että anna lapsi pois. Siihen aikaan päihdeäitejä ei pidetty oikein minään, vaikka seulani olivat olleet koko ajan puhtaat. Pidin kuitenkin poikani. Sain töitäkin.
Mieheni sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Päihteet olivat myös kuvioissa. Ei hän ollut paha ihminen, sairas vain. Masennuskautena hän veti kaikki mielialalääkkeet viinan kanssa ja maanisena hän ei mielestään tarvinnut lääkkeitä. Hänen isänsä onneksi tuki meitä. Pojalleni muodostui vahvempi isäsuhde pappaan.
1997 äitini kuoli alkoholimyrkytykseen. Se oli kova paikka minulle. Mummoni, joka oli maailmani, kuoli seuraavana vuonna. Tämän jälkeen synnytin kuolleen lapsen kuuden kuukauden raskaana olon jälkeen.
Olin aivan loppu. Sairaalassa päätin, että lähden vetämään taas.
Minulla ei ollut muita ongelmanratkaisukeinoja. Lapsuudenkodissa olin aina nähnyt, että pää vedetään täyteen kun ongelmia tulee eteen.
Vein poikani miehen vanhemmille, ja sanoin, että en enää jaksa. Huumeita vetämällä ei tarvinnut käydä asioita läpi.
Ystäville en ollut puhunut mitään siitä, etten pärjää. Jätin kaikki. Muutin uuteen kaupunkiin ja löysin miehen, joka oli väkivaltainen. Hän hakkasi minua älyttömästi, minä vedin aineita älyttömästi. Painoin pahimmassa vaiheessa 38,7 kiloa.
Löysin nykyisen mieheni myös huumemaailmasta. Hänen lapsensa alkoivat kuitenkin käydä viikonloppuisin luonamme. Halusimme olla sillä tavalla kunnossa, ettei lapsilla ole mitään vaaraa. Sitten minäkin sain tavata poikaani ensimmäisen kerran monen vuoden tauon jälkeen. Menimme elokuviin veljeni ja hänen lastensa kanssa.
Poikani halusi olla sylissäni koko elokuvan ajan, vaikka emme olleet moneen vuoteen tavanneet toisiamme.
Tapaamiset olivat aina sellaisia, että me molemmat pelkäsimme sitä hetkeä, kun se päättyy. Tuska oli kauhea.
Olen miettinyt, miksi päihteiden käyttöni jatkui. Kai se oli se ikävä. Kaikilla päihteitä käyttävillä vanhemmilla on se. Moni on kertonut minulle siitä ikävästä ja tuskasta. Se ei lähde, vaikka lapsi olisi tullut takaisinkin.
Se on se syyllisyys ja häpeä mikä meillä on. Se ei lähde millään, sen kanssa pitää vain oppia elämään. Se on inhimillistä ja oikeastaan hyvä asia. Silloin on omatunto.
Kun poikani kasvoi, hän tapasi taas isäänsä. He ehtivät kuitenkin tavata vain neljä kertaa, kun lapsen isä kuoli. Hänen haudallaan päätin, että nyt tämä loppui. Pojallani ei ollut enää muita kuin minut. Maksa-arvoni olivat rempallaan ja olin välillä teholla.
Silloin elämääni tuli myös Jumala. Huusin Jumalaa apuun, vaikka en kokenut olevani uskossa. Myöhemmin aloin käydä uskonnollisissa tilaisuuksissa.
Minusta tuntui, että yläkerran ukko oli pitänyt mut hengissä ja antanut merkityksen. Minua ei tuomittu.
Olin muutaman kuukauden kotona peittojen alla. Katkaisin itse kaikki lääkitykset. Oksensin kolme kuukautta. Oli hetkiä, jolloin vielä käytin, mutta sitten se vain jäi.
Pääsin opiskelemaan ja harjoitteluun tuetun asumisen yksikköön. Eräänä päivänä pojan isovanhemmat soittivat, että tule hakemaan pojan tietokone pois. Että hän on peliriippuvainen. Kun pääsimme perille, pappa ei antanut tietokonetta, vaan pojan.
Oli mieletön juttu mennä huostanoton purkupalaveriin ja tulla ulos sieltä oma lapsi mukanaan.
Kun poikani täytti 18, hän sai aika ison perinnön. Hänelle tuli ”sinä et määrää” -vaihe. Työskentelin itse samaan aikaan raskaassa huumenuorten projektissa. Poika löysi viinan.Tuhlasi puolessatoista kuukaudessa 25 000 euroa. Tarjosi kavereille, osti tatuointeja. Osti kavereita. Huonoa itsetuntoahan se oli.
Hän tuli kotiin öisin kello neljä ja huudatti musiikkia. Jouduin heittämään hänet ulos. Olin niin väsynyt. Ilmoitin ensisuojaan, että maksan maksut, jos tarvitsee. Pidin pojan kavereihin yhteyttä. Kaksi viikkoa sen jälkeen hän hankki asunnon, jossa vieläkin asuu.
Me olemme kuin paita ja peppu. Jumalasta seuraava on poikani. Häntä minä rakastan. Lapsen ikävä oli asia, joka piti minut hengissä.
Kodissani oli aina oma huone pojalleni, vaikka en nähnyt häntä 4,5 vuoteen. Nukuin itse olohuoneessa.
Säilytin hänen valokuvansa, lelunsa ja vaatteensa, vaikka ne olivat käyneet jo pieniksi.
Nyt ajattelen, että en olisi antanut poikaani pois, jos olisin saanut tukea. Jos joku olisi antanut vähän työkaluja siihen, miten pärjätä yksin lapsen ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan puolison kanssa.
Kotona olin oppinut, että koulussa ja sossulle ei voi kertoa. Äiti tolkutti, että sossu vie lapset. Yritän itse nyt tolkuttaa kaikille, että sossu ei vie lapsia. He tukevat.
Jälkihuollossa ja lastensuojelussa ihmisten työmäärä on kuitenkin aivan järjetön. Pitäisi saada lisää yhteistyötä järjestöjen kanssa, jotta saavuttaisimme ne ihmiset, jotka ovat yksin kotona vaikeissa tilanteissa.”