Kymmenen vuotta sitten en ajatellut olevani ”sairaan kaunis minä”, vaan ”sairas minä”. Kauneus oli jotain särkyvää, jotain, joka tuona aikana oli tavoittamattomissa. Oikeastaan jokainen päivä oli musta, kun makasin sairaalan psykiatrisella osastolla itsemurhayrityksen jälkeen. Nuo vuodet kuljin sumussa, en nähnyt itsessäni tai ympärilläni mitään hyvää.
Tavoittelin täydellisyyttä jo tuolloin sekä opiskelussa että työelämässä, yleensäkin.
Sairastan CP-vammaa, joka vaikeuttaa liikkumistani. Ennen sairaalaan joutumista olin elänyt lähes normaalia nuoren naisen elämää rajoitteista huolimatta. Kirjoittanut ylioppilaaksi, opiskellut liiketaloutta ammattikorkeakoulussa, käynyt töissä, elänyt parisuhteessa.
Kaikki näytti olevan hyvin, ainakin luulin niin. Olin kuitenkin itsekseni käynyt sisäistä kamppailua siitä kuka olen. Olenko täydellinen liikuntavammaisena naisena? Miksi tarvitsen toisen apua arkielämässä? Tavoittelin täydellisyyttä jo tuolloin sekä opiskelussa että työelämässä, yleensäkin.
Täydellisyydentavoittelu ja siitä kasautuneet sisäiset ja ulkoiset odotukset ja todellisuus olivat luoneet vääriä mielikuvia. Nykyään ymmärrän, että kukaan ei voi olla täydellinen. Vähemmän on enemmän. Tuon ajatusmallin omaksuminen on ollut itselleni todella vaikeaa.
Meillä on sentään liikkumisrajoituksista huolimatta ollut joka päivä mahdollisuus soittaa ja sanoa, että rakastan sinua.
Kuitenkin nyt, juuri tänään sanon itselleni aina ”sinä riität.” Tämän olen hyväksynyt lähipiirini sekä terapian voimin. Nykyään pyrin elämässäni iloitsemaan siitä, että työpäivä on mennyt hyvin, avopuolisoni sanoo minua kauniiksi päivittäin, ja että krooniset kivut eivät hallitse elämää jatkuvasti.
Se, että olen päässyt tähän, on vaatinut itseltäni paljon, mutta paljon enemmän se on antanut. Tänään en voisi olla onnellisempi, vaikka koronakevät aiheutti haasteita ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olen joutunut pysähtymään ja ajattelemaan vain itseäni. Haasteita on aiheuttanut myös etäsuhteen haasteellisuus. Meillä on sentään liikkumisrajoituksista huolimatta ollut joka päivä mahdollisuus soittaa ja sanoa, että rakastan sinua. Tuntuu, että tämäkin kriisi on vahvistanut itseäni, ihan kuin masennus tai liikuntarajoite. Kriisin jälkeen arvostaa etenkin yhteistä aikaa, toisen halausta.
Koronakriisi aiheutti meille sen, että minua kosittiin. Vastasin kyllä, olen tiennyt sen jo kauan. Silti se tuli yllätyksenä, ihanana sellaisena. Näin on hyvä.
Kirjoitus on osa Sininauhaliiton esteettömän työn EMPPAn kokemustarinoiden sarjaa.