”Kirjoitan tätä elämäni tarinaa lähtötunnelmissa. Huomenna alkaa parin viikon matka Tirolin maisemiin, joissa olemme vaimoni kanssa säännöllisesti vaellelleet jo parinkymmenen vuoden ajan. Jos en 12 vuotta sitten olisi tehnyt päätöstä juomisen lopettamisesta, tuskin enää reppureissua pakkailisin.
Synnyin 1955 melkein sokeana poikana. Neljä- ja kuusivuotiaana tehtyjen leikkausten jälkeen sain vähän näköä kumpaankin silmään ja kouluni kävin etupulpetista taululle tiiraillen. Luvut sujuivat kohtalaisen hyvin, mutta urheilutunneilla olin aina se viimeinen joukkueeseen valittu ja muutenkin joskus kiusaamisen kohteena paksujen silmälasieni takia. Murrosiän myllerryksessä koin ensihumalan humauksen.
Kotini oli täysin raitis, mutta pitihän sitä meillä paljon parjattua ainetta päästä kokeilemaan.
Kirjoitin parikymppisenä ylioppilaaksi ja lähdin opiskelemaan humanistisia aineita Helsingin yliopistoon. Samoihin aikoihin löysimme puolison kanssa toisemme. Valmista maisteria minusta ei koskaan tullut, sillä työ näkövammaisten järjestössä kaappasi minut mukaansa ja opinnot jäivät. Osasyy opinnoista luopumiseen oli kyllä myös alkoholi, jonka kanssa vietin iloisia iltoja tenttikirjojen tavaamisen sijasta.
Olin nuorena aika ujo enkä heikkonäköisenä uskaltanut kysyä apua. Vähitellen rohkaistuin elämään, eikä pari paukkua ennen uutta, outoa tilannetta tehnyt koskaan pahaa. Työni järjestössä vaati paljon matkustamista ja vuosikausia kaikki sujui hyvin. Hoidin työni, eikä vähitellen lisääntyvään alkoholinkäyttööni kukaan puuttunut millään tavoin.
En ollut väkivaltainen tai muutenkaan humalassa hankala, joten siitä vaan kannu kulkemaan!
Paralympiatason urheilijana vaimoni oli paljon pois kotoa treenaamassa. Viikonloput olivat vapaita viinasten viljelyyn.
Vuosituhannen vaihteessa työni muuttui kansainväliseksi. Matkustin paljon ulkomailla ja reissut tarjosivat mainion tilaisuuden käyttää alkoholia myös arkisin. Niin sanottuihin korjaussarjoihin olin tottunut jo viikonloppuina, mutta nyt niitä tarvitsin entistä useammin tutinaa ja pahaa oloa lievittämään.
Viinankäyttööni hermostui ensin puoliso.
Vaimon takia olin kotosalla jonkin aikaa enimmäkseen selvin päin. Korvaukseksi tissuttelin työssä huoneessani ovi kiinni. Kukaan ei avoimesti edelleenkään meininkejäni ihmetellyt.
Vaan tuli sitten lopulta yksi kansainvälinen kongressi, jossa en sovittuja hommia pystynyt tekemään ryyppäämiseni vuoksi. Esimies puuttui tässä vaiheessa tarmokkaasti peliin ja sain työterveyshuollosta tukea ongelmaan – lähinnä antabusta ja keskusteluterapiaa. Aikaa kului kuitenkin vielä pari vuotta, ennen kuin minulle junailtiin lähete Myllyhoitoon Kalliolan klinikalle.
Siellä neliviikkoisen jakson aikana täysin sekaisin menneet elämän palaset alkoivat asettua paikalleen. Pitkään riivannut viinanhimo hiipui ja fyysisen terveyden kohetessa myös mieli alkoi valjeta. Opin, että sairastin tautia nimeltä alkoholismi ja että minulle viina ei sovi. Täysraittius on minulle ainoa vaihtoehto, mutta sitä ei tarvitse surra.
Riittää se, että joka aamu sovin itseni kanssa olevani tänään ottamatta ensimmäistä ryyppyä.
Tutustuin kahdentoista askeleen toipumisohjelmaan Myllyhoidon aikana ja olen sitä noudattanut ilman takapakkeja. Säilytin onneksi työpaikkani, josta jäin eläkkeelle vuosi sitten. Avioliitto pysyi koossa. Puoliso on ymmärtänyt sairauteni luonteen ja ollut hyvänä tukena toipumisessani.
Tandempyöräily, lenkkeily ja äänikirjojen kuuntelu pitävät nyt kehoni ja mieleni vireessä. Viinaa en kaipaa.
Olen miettinyt näkövammaisuuteni mahdollista osuutta alkoholismin vähittäiseen kehittymiseen. Alkoholi antoi kyllä nuorena rohkeutta selviytyä monenmoisissa uusissa elämänkuvioissa kunnes sama aine lamaannutti minut lähes täysin. Mene ja tiedä, olisinko näkevänä kokenut samaa.
Nyt olen oppinut kysymään apua ihan selvin päin.
KUVA Pixabay / JacLou DL. Kuvassa on tamdem-polkupyörä hiekkatiellä nurmikon ja pensasaidan vieressä.
Kiinnostaako sinua Sininauhaliiton esteetön mielenterveys- ja päihdetyö? Tutustu sivuihin >>>