Kun pitkän linjan päihteidenkäyttäjä raitistuu ja haluaa töihin, ovat vaihtoehdot vähissä. Harva työnantaja uskaltaa ottaa töihin avoimesti menneisyydestään kertovaa. Työkokemuksen puute on myös yleinen este. Sininauha Oy auttaa työmarkkinoille pääsyä erilaisilla työllisyyspoluilla. Lapsuudesta saakka laiskaksi ja tyhmäksi leimattu Junnu Parkkonen työskentelee nykyään Sininauha Oy:ssä kiinteistöhuollon työvalmennustiimissä.

Työvalmentaja Juha-Pekka ”Junnu” Parkkonen, 32, avaa oven Sininauha Oy:n asumisyksikön kellarin tiloissa Mäkelänkadulla. Oven takaa avautuu rautakauppasälän rakastajien paratiisi, hänen työhuoneensa.

– Täällä on pommin jäljiltä kaikki, mutta kuvatkaa vain. Täällä on miljoona tavaraa, hän nauraa.

Parkkosen työ on sekä kiinteistönhuoltoa että Sininauhan asukkaiden kohtaamista.

– Tämä on aika ruohonjuuritason työtä. Jo se on voitto, kun asukas tulee moikkaamaan meitä.

Syvistä vesistä ylöspäin

Parkkosen tie tänne on ollut pitkä, ja jossain kohtaa se on tuntunut umpikujalta. Hän alkoi käyttää päihteitä jo teini-iässä, enimmäkseen suonensisäisiä.

” Niin pitkään kuin muistan, mulle on sanottu, että olen laiska ja tyhmä.”

– Niin pitkään kuin muistan, mulle on sanottu, että olen laiska ja tyhmä. Keskittymiseni koulussa oli huonoa. En pystynyt olemaan sekuntiakaan paikoillaan.

Päihteidenkäyttö oli siinä määrin hallittua, että Parkkonen sai aina töitä. Rakennushommia, siivousta. Jossain välissä hän onnistui olemaan muutaman vuoden suhteellisen raittiina. 2014 tuli kuitenkin uusi retkahdus.

– Olin todella syvissä vesissä.

Synkkyyden keskellä tapahtui kuitenkin onnellinen sattumus: Parkkonen tapasi ihmisen, johon rakastui. Hänkin käytti päihteitä. Mutta he saivat yhteisen asunnon, kumppani tuli raskaaksi ja pariskunta vähensi päihteiden käyttöä. Lapsen syntymän jälkeen he pääsivät ensikotiin.

Elämä tasaantui. Parkkosella oli takanaan rikoksia, joita hän suoritti yhdyskuntapalvelussa.

– Kävin sitä kautta myös Tukikohdan Suunta-kurssin ja sitä kautta tutustuin Sininauhasäätiöön. Säätiöllä oli tosi hyvä asenne. Siellä annettiin mahdollisuuksia.

” Yksi ohjaaja sanoi, että Junnu sulla on varmaan ADHD.”

Parkkonen pääsi Sinivalo-hankkeeseen suorittamaan kiinteistöalan perustutkinnon ja on nyt osa työvalmennustiimiä. Tätä ennen hänellä ei ollut muita papereita kuin aikuisena iltalukion kautta suoritettu peruskoulu.

– Kun olin raitistumassa, niin yksi ohjaaja sanoi, että Junnu sulla on varmaan ADHD. Kävin tutkimuksissa, missä mulla todettiin se ja sain lääkityksen. Nyt ajattelen, että aiemmat retkahdukseni johtuivat ehkä osittain siitä, että en tajunnut tätä diagnoosiani. Mulla lähti aina kela ylikierroksille enkä voinut pysähtyä ja keskittyä asioihin.

Päihteidenkäytöstä ruuhkavuosiin

Nykyään Parkkonen käy säännöllisesti neuroterapiassa. Terapia auttaa jaksamaan sekä töissä että kotona perheen kanssa. Parkkosen lapsi on nyt kolmevuotias. Puolet kuusta kotona asuu myös Parkkosen lapsi aiemmasta liitosta.

Välillä tuntuu, että elämä on melko täyttä. Entinen päihteidenkäyttäjä elää ruuhkavuosia.

– Toissa syksynä tuntui, että olen aika liipasinherkkä. En pelännyt retkahtamista, koska olin tosi kyllästynyt päihteidenkäyttöön, olinhan niitä jo niin pitkään käyttänyt. Mutta pelkäsin, että saanko koulupaperit ulos.

”Moni raitistunut jättää itsensä hoitamatta.”

Parkkonen sai koulutuksensa valmiiksi. Sininauhan ohjaaja Miika Voltti vei Parkkosen kirjastosta varattavaan henkilökohtaiseen tilaan ja siellä rauhassa käytiin läpi opeteltavia asioita. Helsingin seudun erilaisten oppijoiden tiloissa Parkkonen opiskeli lukutekniikoita.

Eikä epävarmuudesta puhumisesta rangaista nyt vähentämällä työtunteja, kuten rakennustyömaalla tapahtui.

– Mulla oli ensimmäisen kerran sellainen olo, että saan edetä omaan tahtiini ja että minulla on lupa myös erehtyä. Ja jos on vaikka lääkäriaika kesken päivän, niin saan lähteä sinne. Moni raitistunut jättää itsensä hoitamatta potkujen pelossa. Vanhassa elämässäni olisin piilotellut asioita, mutta täällä esimerkiksi meidän esimiehemme J-P Pääskysaari nimenomaan sanoo, että kerro avoimesti mitä tarvitset, he auttavat.

Sininauhakodin Mäkelänkadun yksikkö on kantanut aina hieman levotonta mainetta. Viime vuosina sen miljöötä on muutettu kodikkaammaksi, ja asukkaita osallistetaan erilaisiin toimintoihin. Osa asukkaista elää samaa elämää kuin Parkkonen aiemmin.

– Koen hyvänä asiana sen, että täällä työympäristössä on käyttäjiä. En käy na-ryhmissä, mutta täällä muistan elämän nurjemman puolen. Ja täällä jos jossain on vähän hyötyäkin omasta ADHD:sta: minua ei haittaa, jos joku asukas nykäisee hihasta ja pyytää, että tehtäisiinkö tää homma nyt heti. Tällä hetkellä minua kiinnostaa myös sosiaalialan opiskelu.

Olenko tämän arvoinen?

Kun on pohjalla, ajatukset valtaa helposti ajatus ”Minulle käy aina näin”. Parkkonen kertoo, että positiivisia kommentteja on vaikea ottaa vastaan.

”Mähän olen likainen nisti, miksi mä täällä olen?”

Kun esihenkilö tai työkaverit kehuvat Parkkosta ahkeraksi ja hyväksi työntekijäksi, on hänen vaikea uskoa sitä. Kehujen takaa kurkkii  huijarisyndrooma.

– Positiiviset kommentit aiheuttaa stressiä. Joudun tappelemaan itseni kanssa, että olenko todella niiden kehujen arvoinen. Että hei mähän olen likainen nisti, miksi mä täällä olen? Kohta ne huomaa minkälainen olen oikeasti.

Tilanteessa auttaa tieto siitä, että tunteista saa halutessaan jutella. Yksin ei tarvitse muutenkaan jäädä, sillä työvalmennustiimissä työskennellään työpareina.

– Tämän paikan siunaus on se, että näitä tunteitani ymmärretään. Muillakin on samoja kokemuksia. Toinen asia, mikä auttaa jaksamaan, on ajatus kolmevuotiaasta tyttärestäni. Hänen takiaan jaksan.

Siirtotyöläisestä asunnottomaksi

Virolainen Veigo Veski tuli Suomeen 13 vuotta sitten rakentamaan saunoja. Palkka oli hyvä, yli 4000 euroa kuussa. Mutta työt loppuivat kuin seinään ja samalla lähti työnantajan antama asunto alta. Hän asui sukulaisellaan Etelä-Pohjanmaalla muutamia kuukausia, mutta sieltäkin oli pakko lähteä.

Yösija löytyi Helsingistä kirkon hätämajoituksesta ja päivisin Veigo alkoi käydä Sininauhasäätiön päiväkeskuksessa. Vuosi sitten hän pääsi tekemään samaan paikkaan vapaaehtoistöitä.

– Tutustuin Veigoon kun hän tuli tänne asiakkaaksi. Hän oli todella synkkä ja paljon omissa ajatuksissaan. Näissä piireissä on aika raskasta, kun ei itse käytä päihteitä, päiväkeskustyöntekijä Niina Arola sanoo.

Sitten Veigo pääsi Sininauhasäätiön työkokeiluun. Työntekijät huomasivat, että uusi työkokeilija on oli kova tekemään töitä.

– En pysty olemaan tekemättä mitään. Mutta oli raskasta, kun ei ollut asuntoa. Täytimme joka paikkaan hakemukseen, mutta mistään ei kuulunut mitään.

Tilanne helpottui kun Veigo sai kirkon kautta myös asunnon. Nyt Veigo Veski työskentelee samassa työvalmennustiimissä Juha-Pekka Parkkosen kanssa.

– Välillä joudun sanomaan Veigolle, että lähde jo kotiin, Parkkonen sanoo.