Pikkupakkasesta sisään. Kahvintuoksua ja puheensorinaa. Vanhassa omakotitalossa keskustan tuntumassa on paikalla toistakymmentä ihmistä. Tarjolla on kahvia ja voileipää.
Vastaan tulee varttuneempi mieskaksikko, jolla viikonloppu on tainnut venähtää pitkäksi. Kertovat vasta heränneensä, mutta vaikuttaa enemmän siltä, etteivät miehet ole nukkuneet laisinkaan. Olihan se niin, ettei täällä puhalluteta sisään tullessa?
– Joo, ei puhalluteta, mutta minkäänlaista häiriökäyttäytymistä tai henkseleiden paukuttelua ei katsella pätkääkään. Nuo olivat tuttuja kavereita, eikä heistä ole koskaan ollut minkäänlaista vaivaa. Ei täällä muutenkaan ole ollut oikeastaan mitään häiriöitä, paikan vastaava Jenni Nurminen kertoo.
Pöydän äären tulee istumaan Seppo, joka on yksi paikan vakikävijöistä. Juuri nyt Seppo on sairaudesta johtuen hiljainen mies. Ääni on lähtenyt, mutta kuiskaamallakin pystyy onneksi kommunikoimaan. Seppo antaa luvan kuvata itseään, mutta epäilee kameran linssin kestävyyttä. Samaan kuvaan koitetaan saada myös Nuppu, Jennin lempeä, mutta isokokoinen koira. Nuppu on omiaan rahoittamaan tunnelmaa, jos se jostain syystä alkaisi kiristyä. Sellaista ei Jennin mukaan ole kuitenkaan kertaakaan tapahtunut.
Viikonlopun jäljiltä myös Seppoa taitaa hiukan väsyttää ja pää alkaa nuokkua pöydän ääressä. Jenni kehottaa häntä siirtymään vähän mukavampaan tuoliin. Täällä torkut ovat sallittuja, kuten kaikki muukin normaaliin päivään kuuluvat toiminnot. Kynnys on matala ja sisään on helppo tulla.
Missähän tämäkin joukko mahtaisi aikaansa viettää, jos tätä paikkaa ei olisi?
Teksti ja kuvat: Ilkka Partanen